Moni meistä kantaa sisällään syviä oletuksia itsestämme, jotka usein selitämme lauseella: ”Olen aina ollut tällainen.” Saatamme kokea olevamme pohjimmiltamme riittämättömiä, ei-rakastettavia tai kenties uskomme, että maailma on paikka, jossa on aina oltava varuillaan. Nämä ajatusmallit ovat usein niin syvälle juurtuneita, ettemme edes tiedosta, kuinka ne ohjaavat elämäämme rajoittavasti. On kuitenkin tärkeää pysähtyä kysymään: ovatko nämä osa aitoa persoonallisuuttamme vai ovatko ne sittenkin mielen viisaita selviytymisstrategioita?
Kognitiivisessa viitekehyksessä persoonallisuuden haasteita tarkastellaan syvälle juurtuneina ydinuskomuksina eli skeemoina. Ne eivät ole synnynnäisiä luonteenpiirteitä, vaan rakentuvat vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa – usein jo kauan ennen kuin meillä on ollut sanoja kuvaamaan kokemustamme. Lapsi on elintärkeässä riippuvuussuhteessa huoltajiinsa, ja tässä suhteessa selviytyäkseen hän on valmis mukauttamaan koko sisäisen maailmansa.
Aina ei tarvita suurta tai dramaattista traumaa; riittää pienikin katkos tai kokemus siitä, ettei jokin osa meistä ole sallittu. Jos lapsi saa esimerkiksi viestin, että hänen on oltava vahva, hän oppii nopeasti piilottamaan haavoittuvuutensa ja kyyneleensä. Tästä suojautumisesta tulee osa hänen tapaansa olla maailmassa. Gabor Maté kuvaa tätä teoksessaan Normaali on myytti – Traumat, sairaudet ja toipuminen toksisessa kulttuurissa. (Kirja, jota suosittelen lämpimästi kaikille.)
”Kukaan ei herää aamulla ja päätä: ’Tänään asetan koko maailman tarpeet etusijalle ja jätän omani huomioimatta.’ Tai: ’En malta odottaa, että pääsen tukahduttamaan vihani ja turhautumiseni ja esittämään iloista.’ Kenelläkään ei myöskään ole näitä luonteenpiirteitä syntyessään: jos on joskus tavannut vastasyntyneen, tietää, ettei se epäröi ilmaista tunteitaan vaan itkee pohtimatta, voiko siitä aiheutua haittaa jollekulle. Syyt sille, miksi tällaisia persoonallisuuden muotoja, kuten niitä voisi nimittää, kehkeytyy ja miksi ne voimistuvat joissakin ihmisissä, ovat sekä kiehtovia että vakavoittavia. Ne ovat pohjimmiltaan selviytymiskeinoja, sopeutumia, jotka ovat alun perin kehittyneet suojaamaan jotakin olennaista ja luovuttamatonta.”
Itsetuntemuksen matkalla haasteena on se, että nämä lapsuuden pelastusrenkaat alkavat aikuisuudessa tuntua painavilta ankkureilta. Ne auttoivat meitä aikoinaan selviytymään, mutta nyt ne saattavat estää meitä elämästä vapaasti. Toipuminen alkaakin usein siitä, että alamme luoda pientä etäisyyttä näihin automaattisiin ajatuksiin. Sen sijaan, että uskoisimme olevamme vaikkapa kelpaamattomia, opettelemme havainnoimaan: ”Minulla on juuri nyt ajatus, etten kelpaisi.” Ajatus ei ole enää koko totuus, vaan mielen tuottama tulkinta, jota voi tarkastella uteliaisuudella.
Koska persoonallisuuden rakenteet ovat rakentuneet suhteessa toiseen ihmiseen, ne usein myös paranevat suhteessa. Vakaa ja hyväksyvä yhteys toiseen ihmiseen – olipa se terapeutti tai turvallinen läheinen – toimii vastalääkkeenä vanhoille vaillejäämisen kokemuksille. Kun opimme ymmärtämään omaa hermostoamme ja nimeämään selviytymismallejamme, alamme pikkuhiljaa rakentaa uudenlaista sisäistä turvaa. Muutos on mahdollista, mutta se vaatii kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea myötätuntoa sitä pientä ihmistä kohtaan, joka on kerran joutunut rakentamaan itselleen selviytymismalleja.
Olet lämpimästi tervetullut lyhytterapiaan, jos haluat lähteä tutkimaan omia selviytymismallejasi. Voit varata ajan maksuttomaan tutustumistapaamiseen lähettämällä viestiä minulle osoitteeseen: sielunkota@gmail.com.
Sielunkota 